I'll come again tomorrow

Meillä on käynyt yksi intialainen kaveri lepäilemässä iltapäivisin. Terveysongelmien takia vaimo ei halua, että hän ajaa pitkää matkan kotiin lounaalle ja takaisin kesken päivän. Se on ymmärrettävää. Meidän koti on lähempänä toimistoa, joten kaveri on alkanut viettää lounastaukojaan meillä. Useimmiten hän syö ja lepäilee hoitohuoneessa, tai jos huone on varattuna niin hän saattaa istuskella vuoroin olohuoneessa ja keittiössä ja puhua. Lounastunti kestää kolme tai neljä tuntia. Minulle, pohjoismaiselle individualistille tällainen ylenpalttinen päivittäinen hengailu tuottaa vähän ongelmia.

Eilen hän ei tullutkaan. Huokaisin helpotuksesta. Sain olla ihan rauhassa, ei yhtään ylimääräistä hahmoa missään. Tänään hän tuli taas ja mainitsi ikäänkuin anteeksi pyydelleen, että eilen hän ei päässyt tulemaan. Lähdin viemään miestä bussiasemalle ja kaveri jäi meille lepäämään. Mies ehdotti, että teettäisimme kaverille oman avaimen. Kävi ahistamaan! En halua, että tyypit tulevat sisään ja menevät ulos ja ramppaavat. Minä nautin hiljaisuudesta! Kuulemma on ihan tavallista, että intialaisessa kodissa käyvät serkut ja serkunserkut syömässä, kokkaamassa tai muuten vaan kyläilemässä. Eikä isäntäväen tarvitse aina heitä edes kummemmin huomioida, vaan he voivat jatkaa omaa elämäänsä. Nykyajan suomalaiselle normaalia kyläilykulttuuria on se, että käymisistä ilmoitetaan etukäteen kännykällä vähintään ja tapaamiset merkataan kalenteriin esimerkiksi viikkoa aiemmin. Jos siis kukaan käy enää kenenkään kylässä. Tapaamiset kun voi hoitaa myös julkisissa tiloissa.

Kaveri jäi lepäilemään ja lukitsin oven takanani. Siellähän on ja lepäilee. Paluumatkalla bussiasemalta käännyin sivukujalle, parkkeerasin skootterin ja lähdin haahuilemaan kamerani kanssa. Otin muutaman kuvan, näköjään lähinnä miehistä. Kameran ryhdittämänä tulin jälleen kohdanneeksi tuntemattomia ihmisiä. Kohtaaminen on niin luonnollista, kameran kanssa.


 

Kierrokseni oli aika lyhyt ja kun pari innokasta bonjour-huudoilla minua tervehtivää huilukauppiasta tuli juttusilleni, olin saanut tarpeeksi kuvaamisesta. Suhtaudun yleensä kaupustelijoihin todella nihkeästi ja kuten myös puhelinmyyjille, olen jo valmiiksi päättänyt sanoa heille ei enkä horju kannassani. Sekin voi välillä olla vähän tyhmää. Tänään tein poikkeuksen. Ei kai aina tarvitse pelkän periaatteen vuoksi kieltäytyä tai vastustaa. Kokemukseni intialaisista on, että he ovat useimmiten hyvin vieraanvaraisia, anteliaitakin. Ja aikaa on aina riittävästi.

Minulla ei ole kuvaa soitinkauppiaista, mutta kuva soittimesta löytyy. Juttelin heidän kanssaan minulle epätyypillisen pitkän ajan ja olin ystävällinen. Olin myös aika tiukka tinkaaja, ja vasta kun olin jo siirtynyt skootterilleni usean kymmenen metrin päähän tapaamispaikastamme soitin myytiin minulle kohtuuhintaan. Vaikka ei näiden huilukauppiaiden mielestä dollareilla/euroilla rellestävän länsimaisen kukkarossa kalliimpikaan soitin olisi tuntunut missään, varsinkaan kun materiaali on "itse kerätty viidakosta" ja soitin omin käsin veistelty. Että terveisiä vaan kummipojalle, tällainen on kohta tulossa.

Palasin kotiin, avasin oven ja lounastaukolepäilijä lähti takaisin töihin. Ovella hän huikkasi, että "I'll come again tomorrow!" Olin hyvällä tuulella ja sanoin vaan, että jees jees. Turha kai tätä elämää on vastustaa.