Photo! Photo!

Otin viime perjantaina kuvia aika monesta lapsesta. Matkustin teatteriin Pohjois-Karnatakaan Sanehalliin ja lähdin liikkeelle aikaisin, koska halusin ehtiä tuliaisostoksille ennen kello kymmenen junaa. Kun saavuin keskustaan, kaduilla oli vielä rauhallista. Lehmät loikoilivat parkkiruuduissa ja osaa  niistä lypsettiin. Jouduin hetken odottelemaan kaupan ovien avautumista. Aamun valo ja lehmät olivat paikalla sopivasti, joten kaivoin kameran esiin. Ensimmäiset lapset tulivat luokseni melkein samantien.

Photo! Photo! Muutama rupiakaan ei olisi ollut pahitteeksi, mutta valokuvaaminen sai aikaan innokasta hihkuntaa. Sekunnin tai parin ajaksi levottomasti liikkuvat pojat pysähtyivät ja katsoivat tiiviisti kameraan. He halusivat tarkistaa tuloksen pikaisesti, ja sitten juoksivat taas katua eteenpäin.

Sanehallin teatteri sijatsee ashramialueella. Ashramissa on myös koulu, joten perillä minua oli vastassa paljon lapsia. Kun kävelin pihan poikki, kymmenet tytöt juoksivat luokseni. What is your name? Which country? Photo, Photo! Thank you!

Myös kylätiellä vastaan tulleet lapset halusivat tietää nimeni, kotimaani ja päästä kuvaan. Aikuiset tulivat jutustelemaan tai tervehtivät, jos olivat kauempana. Kontaktia otettiin. Ulkomaalainen oli ehkä kylässä outo ilmiö, mutta minua tultiin ihmettelemään ja jututtamaan juoksuaskelin, joukolla iloisesti "Hi"-huutoja huudellen. Vaikka aamulla kaupungilla kohtaamieni poikien ja kylän koululaisten päivät olivat todennäköisesti hyvin erilaiset, hetki kameran edessä oli sama. Intialaiset osaavat poseerata ja katsoa kameraan suoraan, kainostelematta. Linssiä tapittavat silmät tuntuvat sanovan, että katso, minä olen tässä. Katsoimme hetken toisiimme.