Olen ollut taas lavan läheisyydessä. Kävin katsomassa bharatanatyam-tanssiopettajani esitystä ja tilanne oli kuin suoraa jatkoa edellisen viikonlopun absurdille teatteri-illalle. Menin taas katsomaan esitystä niin perinteiselle areenalle, että jokainen kirjainkin varmasti oli kannadaksi. Istua toljottelin puheesta ymmärtämättä monta tuntia ja katsoin kohti lavaa.
Täsmällisenä henkilönä saavuin paikalle tasan kello kuusi, jolloin esityksen oli määrä alkaa. Kotona minulle sanottiin kyllä, että intialaiset eivät ikinä ajoita näitä ohjelmiaan ajoissa, mutta en voinut itselleni mitään. Oli mentävä ajoissa, muuten olisin alkanut stressata ja tunnelma olisi kärsinyt. En osaa "tsillaa" ja "relata" ajan suhteen ollenkaan niin hyvin, kuin esimerkiksi intialainen kumppanini.
Salissa oli sentään jo muitakin, selvänä enemmistönä valkoiseen kauluspaitaan pukeutuneet ja viiksekkäät keski-ikäiset miehet. Lavalla oli jo täysi meininki päällä ja yleisönsä näköinen mies soitti sitaria. Hyvin kauniisti. Samalla kymmenkunta muuta miestä hoiti valmisteluja ja tuoleja siirreltiin.
Lavan takana oli kirjailtu koukeroisia kannada-kirjaimia. Numeroista päättelin, että jonkun 130-vuosijuhlaa täällä ollaan viettämässä. Myöhemmin minulle selvisi, että olin Maharaja Krishnaraja Wadiyar IV:n syntymäpäivillä. Kuten viikkoa aiemmin Sanehallin teatterissa, lavalla oli taas rivi tuoleja. Vähitellen katsomon penkit täyttyivät, lisää valkopaitaisia miehiä ja sariin pukeutuneita naisia lipui sisään. Sitar-konsertin jälkeen alkoi pitkä puheiden sarja.
Puheet jatkuivat ja minä odottelin. Silmäni kohdistuivat sinne ja tänne ja ei minnekään. Välillä kirjaimia kohti, sitten takaisin johonkin muualle, kun ymmärrystä ei syntynyt. Yksi valkopaitainen mies alkoi jakaa yleisölle lehtisiä, joissa mahdollisesti luki jotain illan ohjelmaan liittyvää. Ojensin käteni kohti häntä, toiveikkaana siitä että lappunen auttaisi minua ymmärtämään edes jotain. Mies vain nauroi minulle ja sanoi "Only in kannada!" En saanut vastattua siihen oikein mitään.
Ympärilläni oli edelleen useita tyhjiä tuoleja. Näin pikkuruisen vanhan pariskunnan kävelevän lähemmäs, paikkoja hakien. He köpöttivät suoraan kohti minua ja istuivat viereeni, yksi kummallekin puolelle. Ihan tarkoituksella! Kun nousimme osoittaaksemme kunnioitusta jollekin, yritin viittoa että voin kyllä siirtyä, jotta pääsette vierekkäin. Mutta he eivät halunneet vaihtaa paikkoja. He halusivat istua siinä niin. Minua alkoi hymyilyttää.
Vanha pappa istui vasemmalla puolellani ja kertoi minulle englanniksi tilaisuuden syyn. Pappa tupsahti siihen kuin tilauksesta, tulkiksi. En kysynyt mitään, eikä hän kysynyt mitään. Pappa tiesi kysymättäkin, että en tiennyt mistään mitään ja halusin kuulla vain oleellisista asioista ja lyhyesti. Kun istuin siinä tiukasti papan ja mummon välissä, minusta tuntui siltä että minua opastettiin ja hullunkurisella tavalla minusta pidettiin huolta. Toisin kuin yleensä, mummo ja pappa eivät kysyneet nimeäni tai kotimaatani tai muita tyypillisiä asioita. Mummo kysyi tilaisuuden loppuvaiheessa ainoastaan kelloa ja pappakin enimmikseen vain istui hiljaa vieressäni, mitä nyt muutaman kerran selosti tilannetta.
Sitten pappa kaivoi esiin muovipussin. Siinä oli eväitä. He ilmeisesti olivat tulleet paikalle myös lähinnä bharatanatyamin takia, ja mausteisten naksujen napostelu teki odottamisesta mukavampaa. Muovipussin sisällä oli toinen, pienempi pussi jossa oli mausteista sälää. Pappa kaatoi siitä kyselemättä kasan kämmenelleni. Ihan turha oli siinä yrittää kieltäytyä. Ulkopussin sisällä oli myös toinen, sekin aika iso pussi, täynnä "riisimuroja" (puffed rice). Pappa miksasi mausteiset naksut ja riisimurot keskenään. Jauhoimme siinä eväitä kaikki kolme ja joka kerta, kun kämmeneni alkoi tyhjentyä, pappa täytti sen uudestaan. Ympärillämme oli edelleen vapaita paikkoja. Kun riisimurot oli syöty, pappa kaivoi esiin pienen keksipaketin. Hän laittoi jälleen mitään sanomatta käteeni neljä keksiä. Kieltäytyminen ei onnistunut tälläkään kertaa. Istuimme siinä kaikki kolme rivissä ja söimme keksiä. Viimeisenä mummo ja pappa avasivat vesipullon. Minulla oli oma pullo laukussa ja kun näytin sitä, he nauroivat.
Kahden tunnin odotuksen jälkeen tanssi alkoi. Vanha pariskunta näytti nauttivan esityksestä. He tähyilivät vuoroin lavalle ja vuoroin screenille ja liikkuivat kauemmaksi selkänojasta. Lopuksi he kysyivät, olenko kenties menossa bussille ja bussilla samaan suuntaan heidän kanssaan. Kättelimme hyvästiksi. Koko illan aikana emme puhuneet small talkia, istuimme vain vierekkäin ja söimme. Se tuntui mukavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti