Mieli, vahva ja joustava

Olen ollut viime aikoina vähän "kiireinen". En siis oikeasti mitenkään kiireinen, mutta on ollut toimintaa. Niinkuin kannadan opiskelua. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan kannadaksi. En edelleenkään osaa puhua enkä ymmärrä mitään, mutta osaan ainakin lukea sanakirjaa.

Lounastaukotyyppi on käynyt kylässä muutamaan kertaan. Olen osannut suhtautua hänen käymisiinsä vaihtelevasti. Joskus olen sulkenut oven takanani ja ärsyyntynyt omassa huoneessani hänen äänekkäästä lounasmaiskutuksestaan, toisena päivänä olen heittäytynyt sosiaaliseksi ja rupatellut hänen kanssaan ruokapöydässä pitkät tovit. Joinakin päivinä olen vain jatkanut päivääni hänestä välittämättä, niin kuin tänään kun lähdin lounastamaan toisaalle. Ehkä tämäkin on kehitystä. Itse asiassa hän on täällä nytkin ja ilmeisesti nukkuu hoitohuoneessa. Kas, melkein unohdin koko tyypin!

Kuluneen viikon aikana olen vetänyt herneet nenään muutamaan otteeseen, koska olen saanut odotella milloin minkäkin asian tapahtumista useita tunteja. Intian maaperällä moinen hermostuminen tuntuu henkiseltä takapakilta. Pettymyksen hetkillä huomaan, että jollain syvällä tasolla oletan edelleen, että asiat hoituvat juuri niin ja siinä aikataulussa, kuin on puhuttu. Eihän se niin täällä mene, ei edes täällä meidän kotona. Siinä sitten sönkötän ja luen sanakirjasta sanoja ja olen ihan helvetin hermostunut. Vaikka "ei ole mitään syytä huoleen".

Tässä on kävelyretkillä yhtenä päivänä ottamiani kuvia, jotka eivät liity ehkä mitenkään aiheeseen. Aasinsiltana tosin voi todeta, että kulkiessa on hyvä katsoa välillä kauas ja välillä lähelle. Tai välillä eteen ja välillä alas.