Ei tästä mitään suomalaisuus-blogia pitänyt tulla. Mutta näyttää siltä, että jonkinlainen jurottava havumetsäsuomalainen sieluni syvyyksistä kurkistaa, kun rupean pohtimaan tuntojani. En ole kirjoittanut vähään aikaan. Osallistuin heinä-ja elokuussa intensiiviselle joogakurssille. Kelat vähän hidastuivat, enkä viitsinyt/jaksanut/kehdannut kirjoittaa ajatuksistani, sikäli kun sellaisia tuli.
Sanojen käyttö sai nyt minut kuitenkin mietteliääksi. Ja huomasin, että suosin suhteellisen laimeita ilmauksia. Siihen olen jostain syystä tottunut. Että on mukavampi sanoa, että kuuluu ihan hyvää vaikka vieressä amerikkalaiselle kaverille kuuluu pelkkää great:ia ja amazing:ia. Tai kun joku asia on mennyt niin tajuttoman huonosti, että kyseessä on ollut oikeasti ihan hirveä katastrofi, saattaisin sanoa että ei se nyt ihan mennyt kohdilleen. Tai että aika huonosti se meni. Ei ole syytä nostattaa suuria tunteita lähimmäisissä. Tai ainakaan siinä vieressä seisovassa amerikkalaisessa, joka voisi innostua ryöpsyämään entistä isompia ja kovempia superlatiiveja.
Mutta hinkkaanko suotta jo valmiiksi puhkikulunutta stereotypiaa, jos totean, että kun ei me suomalaiset tykätä pitää turhaa melua itsestämme. Että oikeastaan minua vähän jännittää sen viereisen amerikkalaisen reaktio siihen, jos sanon että wow, amazing tai how terrible. Tai I love your shirt. Saattaisin vaan sanoa sen jotenkin tökerösti, kun en ole tottunut ylenpalttisuuksiin. Tai sitten sen toisen hymy levenisi vielä entisestään ja mitäs sitten? Pitäisi jatkaa keskustelua kansainvälisesti, suvereenilla otteella.
Jotkut sanat tuntuvat suussa liian isoilta, liian messinkisiltä. Vähän niinkuin yrittäisin sanojen sijaan sylkäistä suustani jotain palkintopokaaleja. Tai sitten joku kokemus on jo maalannut ne niin vahvoilla merkityksillä, että sanojen käytössä ei ole järkeä. Otetaan nyt vaikka sanat passion, celebration ja bliss. Näitä on käyttänyt esimerkiksi Osho-niminen mies. Kontekstina meditaatio tai ihan vaan elämä. Nämä kaikki ovat isoja sanoja minulle.
Passion. Mieleen tulee ensin passion-hedelmä. Sitten Kristuksen kärsimykset. Ja sitten joku kuubalainen tai muu vastaava latino. Sliipattu, muhkeat rintakarvat omaava ja ylimmät kaulusnapit avannut salsatanssija. Joka tanssia liuhuttaa yli edellisten mielikuvien.
Celebration. Todella pitkä, ruokaa notkuva pöytä (täh, onko tämänkin mielikuva peräisin raamatusta?), jostain syystä iso liuta muhkeita italialaisia ihmisiä, meteliä, laulua ja tanssia. Ja seuraavana Madonnan Holiday-biisi. Tämä sana on vieraanmakuinen suomalaiseen suuhuni. Ei trimmaa sanan juhlinta-kanssa, vaan tavoittaa rakkaudellisesti koko maailman eikä ole niin väkisin tehty.
Bliss. No haluaisin kyllä. Mutta todennäköisesti en lähtisi hehkuttamaan sitä vieruskaverille, kun se osuu kohdalle. Mieleen tulee myös aika nopeasti chocolate bliss ja alkaa tehdä mieli raakasuklaakakkua.
Olenko liian tavallinen viljelläkseni tällaisia sanoja? Liian maanläheinen tai ihan vaan maalainen? Ehkä ne avautuvat, kun kokee kaiken ihan täysillä. Tanssien, syöden ja syöden yhdessä muiden kanssa eli juhlien. Let life bii ömeiziiiingg!!!
Sanojen käyttö sai nyt minut kuitenkin mietteliääksi. Ja huomasin, että suosin suhteellisen laimeita ilmauksia. Siihen olen jostain syystä tottunut. Että on mukavampi sanoa, että kuuluu ihan hyvää vaikka vieressä amerikkalaiselle kaverille kuuluu pelkkää great:ia ja amazing:ia. Tai kun joku asia on mennyt niin tajuttoman huonosti, että kyseessä on ollut oikeasti ihan hirveä katastrofi, saattaisin sanoa että ei se nyt ihan mennyt kohdilleen. Tai että aika huonosti se meni. Ei ole syytä nostattaa suuria tunteita lähimmäisissä. Tai ainakaan siinä vieressä seisovassa amerikkalaisessa, joka voisi innostua ryöpsyämään entistä isompia ja kovempia superlatiiveja.
Mutta hinkkaanko suotta jo valmiiksi puhkikulunutta stereotypiaa, jos totean, että kun ei me suomalaiset tykätä pitää turhaa melua itsestämme. Että oikeastaan minua vähän jännittää sen viereisen amerikkalaisen reaktio siihen, jos sanon että wow, amazing tai how terrible. Tai I love your shirt. Saattaisin vaan sanoa sen jotenkin tökerösti, kun en ole tottunut ylenpalttisuuksiin. Tai sitten sen toisen hymy levenisi vielä entisestään ja mitäs sitten? Pitäisi jatkaa keskustelua kansainvälisesti, suvereenilla otteella.
Jotkut sanat tuntuvat suussa liian isoilta, liian messinkisiltä. Vähän niinkuin yrittäisin sanojen sijaan sylkäistä suustani jotain palkintopokaaleja. Tai sitten joku kokemus on jo maalannut ne niin vahvoilla merkityksillä, että sanojen käytössä ei ole järkeä. Otetaan nyt vaikka sanat passion, celebration ja bliss. Näitä on käyttänyt esimerkiksi Osho-niminen mies. Kontekstina meditaatio tai ihan vaan elämä. Nämä kaikki ovat isoja sanoja minulle.
Passion. Mieleen tulee ensin passion-hedelmä. Sitten Kristuksen kärsimykset. Ja sitten joku kuubalainen tai muu vastaava latino. Sliipattu, muhkeat rintakarvat omaava ja ylimmät kaulusnapit avannut salsatanssija. Joka tanssia liuhuttaa yli edellisten mielikuvien.
Celebration. Todella pitkä, ruokaa notkuva pöytä (täh, onko tämänkin mielikuva peräisin raamatusta?), jostain syystä iso liuta muhkeita italialaisia ihmisiä, meteliä, laulua ja tanssia. Ja seuraavana Madonnan Holiday-biisi. Tämä sana on vieraanmakuinen suomalaiseen suuhuni. Ei trimmaa sanan juhlinta-kanssa, vaan tavoittaa rakkaudellisesti koko maailman eikä ole niin väkisin tehty.
Bliss. No haluaisin kyllä. Mutta todennäköisesti en lähtisi hehkuttamaan sitä vieruskaverille, kun se osuu kohdalle. Mieleen tulee myös aika nopeasti chocolate bliss ja alkaa tehdä mieli raakasuklaakakkua.
Olenko liian tavallinen viljelläkseni tällaisia sanoja? Liian maanläheinen tai ihan vaan maalainen? Ehkä ne avautuvat, kun kokee kaiken ihan täysillä. Tanssien, syöden ja syöden yhdessä muiden kanssa eli juhlien. Let life bii ömeiziiiingg!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti