I'll come again tomorrow

Meillä on käynyt yksi intialainen kaveri lepäilemässä iltapäivisin. Terveysongelmien takia vaimo ei halua, että hän ajaa pitkää matkan kotiin lounaalle ja takaisin kesken päivän. Se on ymmärrettävää. Meidän koti on lähempänä toimistoa, joten kaveri on alkanut viettää lounastaukojaan meillä. Useimmiten hän syö ja lepäilee hoitohuoneessa, tai jos huone on varattuna niin hän saattaa istuskella vuoroin olohuoneessa ja keittiössä ja puhua. Lounastunti kestää kolme tai neljä tuntia. Minulle, pohjoismaiselle individualistille tällainen ylenpalttinen päivittäinen hengailu tuottaa vähän ongelmia.

Eilen hän ei tullutkaan. Huokaisin helpotuksesta. Sain olla ihan rauhassa, ei yhtään ylimääräistä hahmoa missään. Tänään hän tuli taas ja mainitsi ikäänkuin anteeksi pyydelleen, että eilen hän ei päässyt tulemaan. Lähdin viemään miestä bussiasemalle ja kaveri jäi meille lepäämään. Mies ehdotti, että teettäisimme kaverille oman avaimen. Kävi ahistamaan! En halua, että tyypit tulevat sisään ja menevät ulos ja ramppaavat. Minä nautin hiljaisuudesta! Kuulemma on ihan tavallista, että intialaisessa kodissa käyvät serkut ja serkunserkut syömässä, kokkaamassa tai muuten vaan kyläilemässä. Eikä isäntäväen tarvitse aina heitä edes kummemmin huomioida, vaan he voivat jatkaa omaa elämäänsä. Nykyajan suomalaiselle normaalia kyläilykulttuuria on se, että käymisistä ilmoitetaan etukäteen kännykällä vähintään ja tapaamiset merkataan kalenteriin esimerkiksi viikkoa aiemmin. Jos siis kukaan käy enää kenenkään kylässä. Tapaamiset kun voi hoitaa myös julkisissa tiloissa.

Kaveri jäi lepäilemään ja lukitsin oven takanani. Siellähän on ja lepäilee. Paluumatkalla bussiasemalta käännyin sivukujalle, parkkeerasin skootterin ja lähdin haahuilemaan kamerani kanssa. Otin muutaman kuvan, näköjään lähinnä miehistä. Kameran ryhdittämänä tulin jälleen kohdanneeksi tuntemattomia ihmisiä. Kohtaaminen on niin luonnollista, kameran kanssa.


 

Kierrokseni oli aika lyhyt ja kun pari innokasta bonjour-huudoilla minua tervehtivää huilukauppiasta tuli juttusilleni, olin saanut tarpeeksi kuvaamisesta. Suhtaudun yleensä kaupustelijoihin todella nihkeästi ja kuten myös puhelinmyyjille, olen jo valmiiksi päättänyt sanoa heille ei enkä horju kannassani. Sekin voi välillä olla vähän tyhmää. Tänään tein poikkeuksen. Ei kai aina tarvitse pelkän periaatteen vuoksi kieltäytyä tai vastustaa. Kokemukseni intialaisista on, että he ovat useimmiten hyvin vieraanvaraisia, anteliaitakin. Ja aikaa on aina riittävästi.

Minulla ei ole kuvaa soitinkauppiaista, mutta kuva soittimesta löytyy. Juttelin heidän kanssaan minulle epätyypillisen pitkän ajan ja olin ystävällinen. Olin myös aika tiukka tinkaaja, ja vasta kun olin jo siirtynyt skootterilleni usean kymmenen metrin päähän tapaamispaikastamme soitin myytiin minulle kohtuuhintaan. Vaikka ei näiden huilukauppiaiden mielestä dollareilla/euroilla rellestävän länsimaisen kukkarossa kalliimpikaan soitin olisi tuntunut missään, varsinkaan kun materiaali on "itse kerätty viidakosta" ja soitin omin käsin veistelty. Että terveisiä vaan kummipojalle, tällainen on kohta tulossa.

Palasin kotiin, avasin oven ja lounastaukolepäilijä lähti takaisin töihin. Ovella hän huikkasi, että "I'll come again tomorrow!" Olin hyvällä tuulella ja sanoin vaan, että jees jees. Turha kai tätä elämää on vastustaa.

Hullu!

Apua! Tulin just kaupasta! Siis vaatekaupasta! Tulin ihan hulluksi siellä! Ajattelin mennä katsomaan yhtä tanssiesitystä ja lähteä ajoissa liikkeelle, jotta ehdin ensin käydä vähän pyörähtämässä vaatekaupassa. No pyörähtelin siellä aika kauan, melkein kaksi tuntia! Jäi sitten tanssit katsomatta tältä erää. Ja tulin just kotiin kahden (!) muovikassillisen kanssa.

Älkää menkö ostoksille kuukautisten aikana! Tai jos menette, niin ottakaa joku selväpäinen, luotettava henkilö mukaan! Ehkä syytän turhaan hormooneita, mutta ei minulle yleensä näin käy! Onhan noissa joissain intialaisissa kaupoissa väriä mistä valita, mutta ei toi saalis nyt oikeesti niin hieno ole! Tai onhan se aika. Ihan turhaan poden huonoa omaatuntoa. Mutta miten voi olla mahdollista, että kassajonolta vielä kääntyy ostamaan heräteostoksena jonkun muovisen nahkajäljitelmäkäsilaukun ja kengät! Aika spontaania toimintaa.

Siellä kaupassa tapasin yhden intialaisen naisen, joka kertoi lukeneensa, että suomen kieli ja kannada olisivat jotenkin sukua toisilleen. Kaikenlaista sitä kuulee.

"At first I could not understand Finnish. I have been making some efforts to understand this ancient language with its innumerable cases. It resembles in some cases, especially in adding terminals to words, my own Kannada language, and I have been telling that Finnish is related to Dravidian languages. Many thought that I was imagining connections to justify our marriage. By talking to the boys I have discovered many similarities in Kannada and Finnish. ( John A. Karkala, 2009. Passions of the Nightless Night, s. 44 - 45.)  


Kappas vaan, nightless night! Tuo ei ole mikään vedenpitävä todiste kielten välisestä yhteydestä, mutta pidän asian mielessä. Olen nimittäin aloittanut kannadan kirjainten, kirjoittamisen ja lukemisen opiskelun! Tässä vaiheessa opintoja voin jo todeta, että joitakin yhtäläisyyksiä kielten välillä on. Kuten sana hullu. Kannadaksi se tarkoittaa ruohoa.

Show (and dinner)

Olen ollut taas lavan läheisyydessä. Kävin katsomassa bharatanatyam-tanssiopettajani esitystä ja tilanne oli kuin suoraa jatkoa edellisen viikonlopun absurdille teatteri-illalle. Menin taas katsomaan esitystä niin perinteiselle areenalle, että jokainen kirjainkin varmasti oli kannadaksi. Istua toljottelin puheesta ymmärtämättä monta tuntia ja katsoin kohti lavaa. 

Täsmällisenä henkilönä saavuin paikalle tasan kello kuusi, jolloin esityksen oli määrä alkaa. Kotona minulle sanottiin kyllä, että intialaiset eivät ikinä ajoita näitä ohjelmiaan ajoissa, mutta en voinut itselleni mitään. Oli mentävä ajoissa, muuten olisin alkanut stressata ja tunnelma olisi kärsinyt. En osaa "tsillaa" ja "relata" ajan suhteen ollenkaan niin hyvin, kuin esimerkiksi intialainen kumppanini.

Salissa oli sentään jo muitakin, selvänä enemmistönä valkoiseen kauluspaitaan pukeutuneet ja viiksekkäät keski-ikäiset miehet. Lavalla oli jo täysi meininki päällä ja yleisönsä näköinen mies soitti sitaria. Hyvin kauniisti. Samalla kymmenkunta muuta miestä hoiti valmisteluja ja tuoleja siirreltiin.

Lavan takana oli kirjailtu koukeroisia kannada-kirjaimia. Numeroista päättelin, että jonkun 130-vuosijuhlaa täällä ollaan viettämässä. Myöhemmin minulle selvisi, että olin Maharaja Krishnaraja Wadiyar IV:n syntymäpäivillä. Kuten viikkoa aiemmin Sanehallin teatterissa, lavalla oli taas rivi tuoleja. Vähitellen katsomon penkit täyttyivät, lisää valkopaitaisia miehiä ja sariin pukeutuneita naisia lipui sisään. Sitar-konsertin jälkeen alkoi pitkä puheiden sarja.

Puheet jatkuivat ja minä odottelin. Silmäni kohdistuivat sinne ja tänne ja ei minnekään. Välillä kirjaimia kohti, sitten takaisin johonkin muualle, kun ymmärrystä ei syntynyt. Yksi valkopaitainen mies alkoi jakaa yleisölle lehtisiä, joissa mahdollisesti luki jotain illan ohjelmaan liittyvää. Ojensin käteni kohti häntä, toiveikkaana siitä että lappunen auttaisi minua ymmärtämään edes jotain. Mies vain nauroi minulle ja sanoi "Only in kannada!" En saanut vastattua siihen oikein mitään.

Ympärilläni oli edelleen useita tyhjiä tuoleja. Näin pikkuruisen vanhan pariskunnan kävelevän lähemmäs, paikkoja hakien. He köpöttivät suoraan kohti minua ja istuivat viereeni, yksi kummallekin puolelle. Ihan tarkoituksella! Kun nousimme osoittaaksemme kunnioitusta jollekin, yritin viittoa että voin kyllä siirtyä, jotta pääsette vierekkäin. Mutta he eivät halunneet vaihtaa paikkoja. He halusivat istua siinä niin. Minua alkoi hymyilyttää.

Vanha pappa istui vasemmalla puolellani ja kertoi minulle englanniksi tilaisuuden syyn. Pappa tupsahti siihen kuin tilauksesta, tulkiksi. En kysynyt mitään, eikä hän kysynyt mitään. Pappa tiesi kysymättäkin, että en tiennyt mistään mitään ja halusin kuulla vain oleellisista asioista ja lyhyesti. Kun istuin siinä tiukasti papan ja mummon välissä, minusta tuntui siltä että minua opastettiin ja hullunkurisella tavalla minusta pidettiin huolta. Toisin kuin yleensä, mummo ja pappa eivät kysyneet nimeäni tai kotimaatani tai muita tyypillisiä asioita. Mummo kysyi tilaisuuden loppuvaiheessa ainoastaan kelloa ja pappakin enimmikseen vain istui hiljaa vieressäni, mitä nyt muutaman kerran selosti tilannetta.

Sitten pappa kaivoi esiin muovipussin. Siinä oli eväitä. He ilmeisesti olivat tulleet paikalle myös lähinnä bharatanatyamin takia, ja mausteisten naksujen napostelu teki odottamisesta mukavampaa. Muovipussin sisällä oli toinen, pienempi pussi jossa oli mausteista sälää. Pappa kaatoi siitä kyselemättä kasan kämmenelleni. Ihan turha oli siinä yrittää kieltäytyä. Ulkopussin sisällä oli myös toinen, sekin aika iso pussi, täynnä "riisimuroja" (puffed rice). Pappa miksasi mausteiset naksut ja riisimurot keskenään. Jauhoimme siinä eväitä kaikki kolme ja joka kerta, kun kämmeneni alkoi tyhjentyä, pappa täytti sen uudestaan. Ympärillämme oli edelleen vapaita paikkoja. Kun riisimurot oli syöty, pappa kaivoi esiin pienen keksipaketin. Hän laittoi jälleen mitään sanomatta käteeni neljä keksiä. Kieltäytyminen ei onnistunut tälläkään kertaa. Istuimme siinä kaikki kolme rivissä ja söimme keksiä. Viimeisenä mummo ja pappa avasivat vesipullon. Minulla oli oma pullo laukussa ja kun näytin sitä, he nauroivat.

Kahden tunnin odotuksen jälkeen tanssi alkoi. Vanha pariskunta näytti nauttivan esityksestä. He tähyilivät vuoroin lavalle ja vuoroin screenille ja liikkuivat kauemmaksi selkänojasta. Lopuksi he kysyivät, olenko kenties menossa bussille ja bussilla samaan suuntaan heidän kanssaan. Kättelimme hyvästiksi. Koko illan aikana emme puhuneet small talkia, istuimme vain vierekkäin ja söimme. Se tuntui mukavalta.

Pihalla tai unessa

 

Tässä on lehmäkuvia Sanehallin reissulta. Matka toi mukanaan monenlaisia kohtaamisia. Kuten lapset ja kylänraitilla tapaamani muut paikalliset, myös teatterin väki oli innokas tutustumaan. Minut esiteltiin ohjaajalle, ashramin swamille, ja niin edelleen, jo ennen esityksen alkua. Kannadankielistä puhetta oli paljon, ja enimmikseen se puuroutui pyöreäksi massaksi korvissani. Olin vain yksi tyyppi yleisöstä, mutta intialaiset pitivät huolen siitä, että tutustuin kaikkiin ja tunsin kuuluvani joukkoon siinä missä muutkin.

Illan esityksen päätteeksi ohjaaja piti puheen. Sitten hän pyysi lavalle kunniavieraan, ashramin johtohahmo-swamin. Lavalle kannettiin tuoleja, jotta swami ja muutama muu avainhenkilö pääsivät istumaan. Puheita pidettiin, ja minä en tietenkään ymmärtänyt mitään. Elekielestä osasin kuitenkin päätellä sen verran, että minut pyydettiin myös esiin ja lavalle. TADAA! Ulkomaalainen, länsimaalainen, suomalainen! Kunniavieras! Ymmärsin, mitä oli tapahtumassa ja en ymmärtänyt mitään. Tilanne oli todella absurdi.

Menin lavalle ja istuin tyhjään tuoliin. En tiedä, oliko edes tarkoitus että jäisin sinne ihan pidemmäksi aikaa, mutta kun en ymmärtänyt mitään mitä sanottiin niin seurasin vaistojani ja jäin sinne pönöttämään. Istuin siinä tyypillisessä intialaisessa muovituolissa swamin ja muiden kunniavieraiden kanssa. Valot kuumensivat kasvojani ja sokaisivat niin, että en nähnyt kunnolla yleisöön. Se oli oikeastaan helpotus. Puheita jatkettiin, ja tuntui siltä että niitä jatkettiin aika pitkään. Varmaankin lausuivat jaloja sanoja teatterista ja toisistaan. Joitakin vieraita pyydettiin puhumaan jotain, mutta sitten he palasivat takaisin paikoilleen katsomon puolelle. Mielessäni kävi toistamiseen, että oliko minun tarkoitus istua täällä näin pitkään. Siinä istuin kuitenkin, ja tietenkin myös minulta odotettiin puhetta. Aloitin sen sanoilla "This is a very strange moment for me."

Edellisellä reissulla Länsi-Bengalissa tapasin Teksasista kotoisin olevan Laura Lean, jolla oli mielenkiintoisia juttuja muun muassa selkounien näkemisestä (lucid dreaming). Hän kertoi, että oppiakseen selkounien näkemisen jalon taidon mieltä täytyy alkaa valmistelut valveilla ollessa. Itseltä kannattaa silloin kysyä säännöllisesti, että onko tämä totta vai näenkö minä nyt unta (ja tarkistaa esimerkiksi lukemalla kirjoitusta, koska unessa hänen mukaansa lukeminen ei suurimmalta osalta onnistu). Aloin kokeilla tätä valveilla ollessani ja yleensä oli heti melko helppo todeta, että tämä ei ole unta. Mutta kun istuin siinä lavalla ja vieras puhe soljui ohitseni ja minuutit vaan kuluivat ja kuluivat, ajattelin että tämä on nyt sellainen hetki. Että tämä voisi yhtä hyvin olla unta. Tämä on joko unta tai sitten tämä on omituisin tilanne, jossa olen vähään aikaan ollut. Toisaalta mieleeni tuli hetki viime elokuulta, kun minut vedettiin avaamaan Dasara-.festivaalia. Ihan vaan sen takia, että olin ulkomailta ja myös näytin siltä. Silloinkaan en aivan ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Tämä tilaisuus vain kesti kauemmin.

Photo! Photo!

Otin viime perjantaina kuvia aika monesta lapsesta. Matkustin teatteriin Pohjois-Karnatakaan Sanehalliin ja lähdin liikkeelle aikaisin, koska halusin ehtiä tuliaisostoksille ennen kello kymmenen junaa. Kun saavuin keskustaan, kaduilla oli vielä rauhallista. Lehmät loikoilivat parkkiruuduissa ja osaa  niistä lypsettiin. Jouduin hetken odottelemaan kaupan ovien avautumista. Aamun valo ja lehmät olivat paikalla sopivasti, joten kaivoin kameran esiin. Ensimmäiset lapset tulivat luokseni melkein samantien.

Photo! Photo! Muutama rupiakaan ei olisi ollut pahitteeksi, mutta valokuvaaminen sai aikaan innokasta hihkuntaa. Sekunnin tai parin ajaksi levottomasti liikkuvat pojat pysähtyivät ja katsoivat tiiviisti kameraan. He halusivat tarkistaa tuloksen pikaisesti, ja sitten juoksivat taas katua eteenpäin.

Sanehallin teatteri sijatsee ashramialueella. Ashramissa on myös koulu, joten perillä minua oli vastassa paljon lapsia. Kun kävelin pihan poikki, kymmenet tytöt juoksivat luokseni. What is your name? Which country? Photo, Photo! Thank you!

Myös kylätiellä vastaan tulleet lapset halusivat tietää nimeni, kotimaani ja päästä kuvaan. Aikuiset tulivat jutustelemaan tai tervehtivät, jos olivat kauempana. Kontaktia otettiin. Ulkomaalainen oli ehkä kylässä outo ilmiö, mutta minua tultiin ihmettelemään ja jututtamaan juoksuaskelin, joukolla iloisesti "Hi"-huutoja huudellen. Vaikka aamulla kaupungilla kohtaamieni poikien ja kylän koululaisten päivät olivat todennäköisesti hyvin erilaiset, hetki kameran edessä oli sama. Intialaiset osaavat poseerata ja katsoa kameraan suoraan, kainostelematta. Linssiä tapittavat silmät tuntuvat sanovan, että katso, minä olen tässä. Katsoimme hetken toisiimme.

 

 

 

 

 

 

 

  

 

    

Romanttinen iltakävely

Tässä on kuvia muutaman viikon takaiselta iltakävelyltä. Tai oikeastaanhan se oli ajelu, mutta asioiden hoitamisen lomassa minulla oli aikaa vähän kävellä ja tutkiskella paikkoja kamerani kera.Tuhrasin aikani, kun yritin saada noiden kuvien välit samanmittaisiksi. En onnistunut, joten olkoot sitten noin.

Iltakävelyn päätepysäkkinä oli ruokakoju, kuinkas muutenkaan! Viimeisen kuvan otin ns. paikallisesta snägärijonosta, paitsi että intialaiset eivät yleensä jonota. Miesten määrästä voi kuitenkin päätellä paikan suosion ja ruoan herkullisuuden.

Puhtaat ja valkeat

Olin vuorokauden lähes ilman sähköä. Yksi pistorasia toimi tänään ja sain kännykän ladattua. Intiassa tulee jatkuvasti näitä kaiken ylellisyyden ympäriltä riisuvia kokemuksia, ja aina niiden jälkeen on hetken ajan kiitollinen siitä, että homma pelittää taas. Nyt olen kiitollinen siitä, että läppärissä on virtaa, netti toimii ja varsinkin siitä että lamput palavat. Joka kerta, kun painan katkaisimesta ja valo syttyy olen riemua täynnä.

Kaverini Inkan kanssa leikimme lapsina köyhiä. Silloin sammutettiin lamput ja "keitettiin" makaroonit lavuaarissa.  Tämä päivä muistutti vähän siitä, paitsi että kaasuhella toimi. Ja olen edelleen yksin kotona, siitäkin tulee jotenkin nuuka olo. Sosiaalisesti askeettinen. Toisaalta olen viihtynyt rattoisassa hiljaisuudessani.

Useampana päivänä liikkuessani ulkona kaduilla mieleeni on tullut ajatus, että on oikeasti ihan hullua, että olen täällä. Ei huonolla tavalla hullua, mutta vaan ihan kreisiä ja siistiä. Kun viiletän tuolla kadulla ja siellä on ne naiset sareissaan, ukot ulkona kaduilla, lapset leikkimässä koko tien leveydellä, ja kaikki ne värit ja pöly ja meteli ja koirat ja lehmät. Se tunne on erikoinen ja nostaa mielialan korkeuksiin.

Tänään puiston penkillä istuessani hymyilin ohi kävelevälle vanhalle naiselle. Hän vastasi hymyilemällä ja pyytämällä ilmeisesti minua teelle (ymmärsin puheesta sanan tee). Ajattelin, että nyt aika on koittanut. Aika kieliopintojen. Meillä jäi ne teet juomatta, kun nainen tajusi että en ymmärrä hänen kieltään. Ei minusta paljoa olisi irti saanut.

Ensimmäisestä Mysoren vierailustani saakka jo muistan, kuinka olen riksha-ajeluilla ohittanut niin sanotun ulkoilmapyykkikuivattamon. Valkeat lakanat ja paidat hulmuavat tuulessa. Niitä on kymmenittäin ja sadottain ja aina teki mieli ottaa kuva. Tänään pysähdyin sen tien pientareen pyykkikuivattamon kohdalle ja kaivoin kameran esiin. Iltapäivä oli pilvinen, eikä valo ollut niin kaunis kuin se yleensä on.

Ehdin räpäistä muutaman ujon kuvan sopivan etäisyyden päästä, kun pesula/kuivattamossa työskentelevä     riuskaotteinen Manjula marssi juttusilleni. Manjula oli intialaiseen tapaan utelias, hyvin ystävällinen ja suora. Hän kysyi, mistä olen kotoisin ja mikä on pätevyyteni kun sillä lailla kuvailen.

 

Manjula halusi, että myös hänen siskostaan otetaan kuva. Yllä Manjulan sisko. Allaolevassa kuvassa on sisko ja maassa lepäävä husband.