Egotrip to Bangalore

We made a trip to Bangalore. I was bored of the every day life and ready to go. Longing for European atmosphere, longing for the western world. A hard-to-define dissatisfaction and longing for something else.

Whereas Mysore is seen as traditional, Bangalore is international, modern, big. More people, more traffic, more everything. I was dreaming of a mall; walking in a cool, air-conditioned white space, watching and touching some boring coloured (cotton!) western clothes. Vero Moda seemed like a dream. And secretly, I wanted to be there alone. That also being part of the European experience. Not having to follow the group, not having to explain and especially not having to wait for anyone else.

Before going, I checked the events on the internet and found out that there was a British comtemporary dance group performing that evening. Wow, maybe my longing for Europe would be nicely satisfied just by visiting Bangalore!

We stayed those three days with an Indian couple my boyfriend has known for about ten years. The kind of friends that actually feel more like a family. We were extremely well taken care of. It was very comfortable, but at the same time I got irritated because the same educational Indian experience kept going and things didn't go the way I wanted them to go. There's always too much sugar in tea for me, the dinner is after ten which means too late, and everyone is minding each other's business. You know, petty little things like that. But there were (and there still are) moments when I just wanted to scream and run away and just go to that mall all by myself and feel like a three year old again.

The new home is starting to feel like... home, in a sense of being too usual. The exotic has started to become ordinary. Looks like the mind has found a steady partner for trouble-making from nostalgia. As if the boring things like grey cotton shirts of some grey mall somewhere in Europe were all of a sudden better at being usual and boring than the so called boring and usual things over here. Of course this would happen anywhere, sooner or later.

There I was, having typical Indian meals with this group of people that felt like a family. We were watching English movies on tv and yes, the language was chosen in order to make me feel more comfortable. The way the Indian people take care of their quests! It's just amazing.

After getting overwhelmed and exhausted in a big Bangalorean supermarket we decided to go out with my friend Naveena and see the contemporary dance show that I so much wanted to see. I heard that the venue would be "quite far away" from where we stayed. One and a half hour should be enough for travelling, I thought. Turned out it wasn't. Ten minutes before the showtime we had just finished a 1hr 20 minute bus drive and were searching for the spot to catch a rikshaw for the rest of the way. That would have taken another 15 minutes even if lucky. Trying our best to avoid getting hit by the buses that where driving around mercilesly, we decided to give up and took a bus back home.

After three hours of bus driving an Indian home was all I needed. The unstructured ambience, a soft matress and a movie channel. Watching that tv I felt like home again. It felt so comfortable with these people. Finally relaxed, I had given up the battle at least for a while. Actually it felt like there was no battle anymore.

We did go to the mall, all four of us together. I never made it to Vero Moda or anything like that, by at the end it wouldn't have made any difference. I got pizza, a nice non-Indian food, and once again got a glimpse of understanding that in a way it is all the same anywhere. Sure, Indian pizza comes with extra masala. But still. The base is the base and cheese is cheese. You can miss the European cheese or the American cheese but back there it was just the same old. Just a pizza cheese.

After our bus drive Naveena told me that ten years back she had walked to work as there were just a few bus lines in the city. There had been more lakes in Bangalore, before they had been filled up and transformed to platforms for bus stands, buildings and other big city things. On her daily walk to work Naveena had passed a lake and seen lotus flowers growing in the water.

In ten yers Bangalore has grown tremendously. At the same time, the roads have remained quite narrow which is why the traffic is slow and chaotic and exhausting. As she told me about the past I imagined how the surface of the lake had reflected the early rays of the morning sun, how she had been walking on the most propably sandy road, looking at the pink lotus flowers, smiling and hearing the birds happily singing her peppy good morning songs. And there I was again! Imagining something more appealing somewhere else than the current situation.

Next morning we drove back to Mysore. When leaving Bangalore, it was the rush hour again and the traffic was jammed as usual. I heard that the subway is under construction. Finally, I thought. Back home I started thinking about the lost lakes of Bangalore. According to Wikipedia, most of them were constructed in sixteenth century. Yep! Man-made. Someone had been dreaming of lakes! And then then someones had been digging the land to make those lakes! And after some centuries, someone had been dreaming something else, etc.

Long distance auntie, Gosai Ghat

A little Sunday drive to Gosai Ghat, Srirangapatna. Or was it a Saturday? Last two weeks have passed without scheduals. The KPJAYI teachers' special course ended. Many friends left Mysore and, to be honest,  I have been feeling a little down. I got a new nephew, which is super happy news. But what is weird is that I saw him for the first time on Finnish MTV3 evening news. Not face to face, not even on Skype. The awkward moments of a long distance auntie. Anyway, here are the pictures. I am making plans for new trips.
 

Big words

Ei tästä mitään suomalaisuus-blogia pitänyt tulla. Mutta näyttää siltä, että jonkinlainen jurottava havumetsäsuomalainen sieluni syvyyksistä kurkistaa, kun rupean pohtimaan tuntojani. En ole kirjoittanut vähään aikaan. Osallistuin heinä-ja elokuussa intensiiviselle joogakurssille. Kelat vähän hidastuivat, enkä viitsinyt/jaksanut/kehdannut kirjoittaa ajatuksistani, sikäli kun sellaisia tuli.

Sanojen käyttö sai nyt minut kuitenkin mietteliääksi. Ja huomasin, että suosin suhteellisen laimeita ilmauksia. Siihen olen jostain syystä tottunut. Että on mukavampi sanoa, että kuuluu ihan hyvää vaikka vieressä amerikkalaiselle kaverille kuuluu pelkkää great:ia ja amazing:ia. Tai kun joku asia on mennyt niin tajuttoman huonosti, että kyseessä on ollut oikeasti ihan hirveä katastrofi, saattaisin sanoa että ei se nyt ihan mennyt kohdilleen. Tai että aika huonosti se meni. Ei ole syytä nostattaa suuria tunteita lähimmäisissä. Tai ainakaan siinä vieressä seisovassa amerikkalaisessa, joka voisi innostua ryöpsyämään entistä isompia ja kovempia superlatiiveja.

Mutta hinkkaanko suotta jo valmiiksi puhkikulunutta stereotypiaa, jos totean, että kun ei me suomalaiset tykätä pitää turhaa melua itsestämme. Että oikeastaan minua vähän jännittää sen viereisen amerikkalaisen reaktio siihen, jos sanon että wow, amazing tai how terrible. Tai I love your shirt. Saattaisin vaan sanoa sen jotenkin tökerösti, kun en ole tottunut ylenpalttisuuksiin. Tai sitten sen toisen hymy levenisi vielä entisestään ja mitäs sitten? Pitäisi jatkaa keskustelua kansainvälisesti, suvereenilla otteella.


Jotkut sanat tuntuvat suussa liian isoilta, liian messinkisiltä. Vähän niinkuin yrittäisin sanojen sijaan sylkäistä suustani jotain palkintopokaaleja. Tai sitten joku kokemus on jo maalannut ne niin vahvoilla merkityksillä, että sanojen käytössä ei ole järkeä. Otetaan nyt vaikka sanat passion, celebration ja bliss. Näitä on käyttänyt esimerkiksi Osho-niminen mies. Kontekstina meditaatio tai ihan vaan elämä. Nämä kaikki ovat isoja sanoja minulle.

Passion. Mieleen tulee ensin passion-hedelmä. Sitten Kristuksen kärsimykset. Ja sitten joku kuubalainen tai muu vastaava latino. Sliipattu, muhkeat rintakarvat omaava ja ylimmät kaulusnapit avannut salsatanssija. Joka tanssia liuhuttaa yli edellisten mielikuvien.

Celebration. Todella pitkä, ruokaa notkuva pöytä (täh, onko tämänkin mielikuva peräisin raamatusta?), jostain syystä iso liuta muhkeita italialaisia ihmisiä, meteliä, laulua ja tanssia. Ja seuraavana Madonnan Holiday-biisi. Tämä sana on vieraanmakuinen suomalaiseen suuhuni. Ei trimmaa sanan juhlinta-kanssa, vaan tavoittaa rakkaudellisesti koko maailman eikä ole niin väkisin tehty.

Bliss. No haluaisin kyllä. Mutta todennäköisesti en lähtisi hehkuttamaan sitä vieruskaverille, kun se osuu kohdalle. Mieleen tulee myös aika nopeasti chocolate bliss ja alkaa tehdä mieli raakasuklaakakkua.

Olenko liian tavallinen viljelläkseni tällaisia sanoja? Liian maanläheinen tai ihan vaan maalainen? Ehkä ne avautuvat, kun kokee kaiken ihan täysillä. Tanssien, syöden ja syöden yhdessä muiden kanssa eli juhlien. Let life bii ömeiziiiingg!!!

Sweet paste

I took these photos some weeks ago on my way to an ayurvedic clinic called Neo Pharmacy. I got interested in this one particular doctor because of the way my friend described him. How he is a man of few words and how he quietly and firmly "heals from inside" with the herb powders and ayurvedic pills.

With his simple gestures the doctor made it very clear that neither my questions nor my explanations were needed. He simply took my hand, felt the pulse, then quicly checked my eyes and tonque. Nothing extra. Everything required was clearly coded in the pulse, eyes and the coverings of my tongue. It seemed that for him words would have been some kind of an unwanted decoration, nothing substantial.

I have been to his appointment for four times now. After the awkwardness of the first time I have started to like him. He is so quiet and inexpressive. And most importantly, the paste he described me to eat twice a day is ahh so sweet and tasty. It distantly reminds me of a Finnish candy. I am happy to eat his medicine and so I keep returning. What is it doing to me, I really don't know.

As I eat the sweet healing paste (only one spoonful at a time!) my tongue keeps whispering memories of sweet liquorice. Memories of tastes and smells are obviously well stored in the unconscious mind as important factors of past experiences. Sweet liquorice, together with salty liquorice, would be in the top five list of my favourite homely tastes. With blueberries and strawberries, they would easily lead me for an imagenary trip to blue lakes, fresh forests and summer cottages.

While chewing the paste, I have been thinking how the background or the homeland culture is affecting us. How we have inhaled it, swalloved it, taken it inside of us, most of the time without realizing what is happening. We have been nourished by it, and shaped with it's help. Quietly it has settled inside us, and become a part of who we think we are.

With the memories of whatever sweet candy we had back home, the cultural background has kind of melted in us. Like a companion you just can't get rid off, it happily travels with us where ever we go, no matter how far we go. But as we change the surroundings and go to a different place and taste some new flavours, we can, at least sometimes, see it all more clearly. Recognizing the silliest attachments, seeing what we have grown to feel familiar with and what is yet to be learned. And then the new settles in. Sometimes just painting the surface with a different colour like a frosting, sometimes mixing the whole thing deep down.

I think for the first time in my life, I have forgotten that I am actually taking a medicine while eating the medicine. It's the sweetness, but it might also be that I really don't know anything of the whats and whys of that medicine. I don't even know what it is called, other than the sweet paste. My visits to that doctor are almost surreal. I think I will remember the fellow patients in the waiting room, the old magazines I was trying to read while waiting and the awkward cartoon curtain that separates the doctor's appointment room from the rest of the clinic. That curtain is kind of spooky and, at least for my eyes, pretty ugly. But it catches the attention. Those weird cartoon images have definitely already got a little spot in my memory, sharing the space with the important taste/smell memory of the healing paste. And together they'll blend to the background, to my unconscious mind, soon becoming something old, something familiar, a little detail of my past.

Miehen kanssa kaupassa

Käytiin tässä yhtenä päivänä miehen kanssa ostoksilla ja koriin tarttui silkkaa kasarikrääsää: voileipägrilli ja kasvosauna. Hän ei ole eläessään käyttänyt leivänpaahdinta tai voileipägrilliä. Ne kun eivät ole tarpeellisia intialaisessa keittiössä. Nyt hän halusi testata jompaa kumpaa.

Aika pitkäänhän täkäläinen ruokakulttuuri on säilynyt tärveltymättömänä, mutta ovat ne myynnissä täälläkin. Pikanuudelit, pikapastat, sandwichit... ja näitä kaikkia löytyy meiltä kotoa. 80- ja 90-lukujen einesvuosien jälkeen olen oppinut tuomitsemaan nämä "uutuudet"  epäterveelliseksi ja mauttomaksi hötöksi, mutta yllättäen kotiruoalla kasvanut ayurveda-tietoinen kumppanini suhtautuu niihin avomielisemmin.

Kotona pääsin vanhana eineskonkarina ja länsimaalaisena näyttämään, kuinka voileipä grillataan. Kaapissa ei ollut juustoa, eikä oikein mitään normaalia voileipätäytettä. Laitoin väliin gheetä ja mausteita ja syöjä kertoi tulleensa huijatuksi. Voileipägrilli jaksoi silti innostaa ja nyt niitä kuulemma pitäisi tehdä joka päivä. (Ei olla tehty). Tuli mieleeni ne muutamat teinivuodet, jolloin voileipägrilli oli vohveliraudan ohella kovassa käytössä. Sitten se jäi kaappiin.

Ja toinen miltei unohdettu takavuosien hitti, kasvosauna. Eihän me sitä silloin saunaksi kutsuttu, vaan joksinkin höyryjutuksi muistaakseni. Sillä on niin hyvä höyryttää ihohuokoset auki ja puristella sen jälkeen mustapäitä ja muuta törkyä naamasta pois. Tai hengittää kuumaa ilmaa, jos oli kurkku kipeä. Kasvosauna maksoi Intian kaupassa vajaat kolme euroa. Nyt se on tuossa keittiön pöydällä, enkä ole viitsinyt vielä edes testata. Kaltaistensa vempainten kohtalo on kokemukseni mukaan joutua ennemmin tai myöhemmin alakaapin perimmäiseen nurkkaan. En kuitenkaan halunnut olla kaupassa nipo ja kotona tehty kasvohoito houkutti.

Kodintarvikeosastolla  mieleeni tuli myös kolmas 80-luvulla suosiota saavuttanut vempele, solarium. Niitä oli kotiin ostettavinakin versioina, joilla osui noin kolmeneljäsosaan vartalosta kerrallaan, joko etu- tai takapuoleen. Oli kai siinäkin olemassa joku syöpäriski, mutta ei sellaisesta silloin vielä mitään puhuttu. Suojalaseja kyllä käytettiin. Aloin kasvosaunan yhteydessä kertoa seuralaiselleni solariumlaitteesta, mutta hän ei näyttänyt innostuvan. Eipä siinä, ei täällä ole ikinä ollut markkinoita solariumille. Eikä ole nytkään. Magneettipenaalit ilmeisesti sen sijaan käyvät edelleen kaupaksi, sillä sellaiseen kaupassa törmäsin. Myös vanha tuttu 80-luvulta. Kyljessä kuten ennenkin Hello Kitty, sisällä monta lokeroa ja kokonaisilme kerrassaan kiehtova. Viehätyin sekunnin tai parin ajaksi.

Vaikka nyt ehkä tulikin ostettua pari ihan turhaa tavaraa, miehen kanssa kaupassa on hauskaa. Ainakin isossa marketissa se menee yleensä niin, että kierretään läpi joka ikinen käytävä, paitsi ehkä vaateosastot ellei sieltä tarvita jotain. Vempainosastot, myös poikien leluosasto, käydään läpi oikeastaan joka kerta. Meneehän siihen aikaa, mutta mitä siitä kun kerran viihtyy. Mies tarkkailee vempaimet ja innostuu. Mukaan tarttui myös väriä vaihtava lasinalusin. Ihan turha tietenkin, mutta kyllä minuakin nauratti, kun laitoimme alustan päälle vesilasin ja katsoimme miten värit alkoivat vaihtua.

Kannoimme tavarat kaupasta. Minä sain leipägrillin ja kasvosaunan kylkiäisinä mukaan nuoruudenmuistoja sekä turhasta ostamisesta koituvan sisäisen napinan. Turha kuluttaminen ei ole hyväksi maapallolle. Leivät voi grillata pannulla ja kasvot höyryttää jossain muualla. Mutta eipä silloin 80-luvulla moiset ajatukset painaneet. Silloin ei niin ajateltu. Vai johtuiko kevyt mieleni vain siitä, että olin lapsi. En tiedä. Se on vähän niin kuin sokerin syönti, jota me terveydestämme huolehtivat, väsyneet ja stressaantuvat länsimaalaiset haluamme välttää. Samaan aikaan Intiassa sokeria käytetään ihan tolkuttoman paljon ja käsittääkseni aika hyvällä omalla tunnolla. Kaikista paras onkin, jos osaa kaikesta huolimatta ottaa rennosti. Oli sitten mahdollisessa huolenaiheessa kyse muovista tai sokerista. Ja kaikkihan tietävät, miten suomalaiset rentoutuvat. No saunomalla! Taitaa olla aika kytkeä se päälle.

 

Changing dresses. Ihmemaa goes English!

There is an area in the centre of  Mysore with hundreds of jewellery shops one next to another. The question is: how many same product selling shops can there be in one single area, all on a row and one behind the other? Even one top of each other? A friend's family owns one of those shops and one evening I sat in his shop for about two hours (more than enough time for impulse purchases). I was drinking chai, looking at the jewelleries and watching the crowd passing by. Maybe it was the excess time, or the beautiful golden nose studs in the showcase. A nose piercing happened.

The sensation of the new nose stud took me for a little journey down the memory lane. It was the early nineties, at a heavy music festival somewhere in Finland. I was fourteen. I was having angina and a fever but that did not stop me from rocking. (That is the beauty of youth. Nothing, I mean nothing, can stop you, except maybe mother sometimes). I was there with my best friend Mari. Mom was waiting in the hotel and Sepultura was playing. I went to a little stand that sold fake jewellery and got my nose pierced with a little golden colour stud. Now sitting in the Indian jewellery shop the surrounding was just as inspiring as the festival scene for a fourteen year old. 

In India, nose piercing has been a sign of marriage and a way to honor Parvati, the goddess of marriage. It seems that the decorational value has taken over as you can see females of all ages wearing one. In ayurveda, the nerves leading from the left nostril are associated with female reproductive organs and therefore, it is seen that piercing on the left nostril would decrease the pain during periods, and even make giving birth easier. Thinking of the early nineties Finland, a nosering was definitely more a sign of a rebellion than of a tradition. Forget about the questions of health.

As a western woman living in India, I often observe the beautiful dresses of the local ladies. While most of the mature Mysorean ladies still wear a saree on a daily basis, the young generation has found the western garments. You can actually buy micro shorts from the local stores, but hardly anyone dares to wear them on the street. Bare legs are something you would see on tv or perhaps in big cities, not so likely on your home street.

As I keep changing from jeans and a t-shirt to a salwar kameez and back, I am moving back and forth from familiar to new. But which is new for me is just normal for the locals. I see the young Indian sisters doing through a similar process. They also have moved towards new finding the jeans and more. The paths of discovery cross at some point.

Recently I got a sudden feeling for a saree. A feeling that I don't know how to describe. Admiration? Mild desire? It was the day of Guru Purnima, the day to celebrate gurus and teachers. I am currently participating a course in KPJAYI (K Pattabhi Jois Ashtanga Yoga Institute), and in the institute we had a celebration as well. What to wear was the question for the ladies, as it so often is. For my surprise, many western gals were wearing a saree and carrying it with grace. They were looking stunning, many of them tall and standing out. When I saw those ladies I kind of wished I was wearing one myself. It felt a little funny. Every day I see plenty of local women carrying their sarees like only the pros can. No need for me to try the same.  But seeing other western girls wearing one made me think that yes, I could do that as well!

I know some Indian ladies who claim to have never, ever in their adult lives been wearing anything else than a saree. The saree represents the tradition, the traditional values and propably many things that I am not aware of at this point. I recently spoke to an Indian lady in her late fourties or early fifties who told me that wearing a saree is compulsatory on her job as a school teacher. When she comes home from work the first thing she does is taking off the saree and changing to a more casual, comfortable dress. Inside her house I see her super casual, just wearing a relatively short dress with no trousers underneath, just like my mum does at home. This same lady keeps saying nice things about my ordinary t-shirts and dreams of wearing "shorts" - capri length pants - in the park. But she never does. When she leaves the house she wears a more decent, a more Indian outfit. Without exception. Otherwise people would talk, she says. But after all, there are places where she can and she will wear her shorts. Home and Bangalore.
 
As I was sitting in the house of that Indian lady, and she was wearing the shorts and I was wearing the nose ring, we had both traveled a little abroad. When she noticed my nose piercing she suggestied me also to wear a saree and a bindi. Just sometimes, she added. Yep, that could be done at home on in Bangalore. Or even better, we could have a private costume party where she could wear her shorts with a plain, western t-shirt and I would wear a saree with the bindi and all. That would be so awesome and weird!

Sex Education in India

This is hilarious. Watch and learn!

Mieli, vahva ja joustava

Olen ollut viime aikoina vähän "kiireinen". En siis oikeasti mitenkään kiireinen, mutta on ollut toimintaa. Niinkuin kannadan opiskelua. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan kannadaksi. En edelleenkään osaa puhua enkä ymmärrä mitään, mutta osaan ainakin lukea sanakirjaa.

Lounastaukotyyppi on käynyt kylässä muutamaan kertaan. Olen osannut suhtautua hänen käymisiinsä vaihtelevasti. Joskus olen sulkenut oven takanani ja ärsyyntynyt omassa huoneessani hänen äänekkäästä lounasmaiskutuksestaan, toisena päivänä olen heittäytynyt sosiaaliseksi ja rupatellut hänen kanssaan ruokapöydässä pitkät tovit. Joinakin päivinä olen vain jatkanut päivääni hänestä välittämättä, niin kuin tänään kun lähdin lounastamaan toisaalle. Ehkä tämäkin on kehitystä. Itse asiassa hän on täällä nytkin ja ilmeisesti nukkuu hoitohuoneessa. Kas, melkein unohdin koko tyypin!

Kuluneen viikon aikana olen vetänyt herneet nenään muutamaan otteeseen, koska olen saanut odotella milloin minkäkin asian tapahtumista useita tunteja. Intian maaperällä moinen hermostuminen tuntuu henkiseltä takapakilta. Pettymyksen hetkillä huomaan, että jollain syvällä tasolla oletan edelleen, että asiat hoituvat juuri niin ja siinä aikataulussa, kuin on puhuttu. Eihän se niin täällä mene, ei edes täällä meidän kotona. Siinä sitten sönkötän ja luen sanakirjasta sanoja ja olen ihan helvetin hermostunut. Vaikka "ei ole mitään syytä huoleen".

Tässä on kävelyretkillä yhtenä päivänä ottamiani kuvia, jotka eivät liity ehkä mitenkään aiheeseen. Aasinsiltana tosin voi todeta, että kulkiessa on hyvä katsoa välillä kauas ja välillä lähelle. Tai välillä eteen ja välillä alas.

 

  

 

I'll come again tomorrow

Meillä on käynyt yksi intialainen kaveri lepäilemässä iltapäivisin. Terveysongelmien takia vaimo ei halua, että hän ajaa pitkää matkan kotiin lounaalle ja takaisin kesken päivän. Se on ymmärrettävää. Meidän koti on lähempänä toimistoa, joten kaveri on alkanut viettää lounastaukojaan meillä. Useimmiten hän syö ja lepäilee hoitohuoneessa, tai jos huone on varattuna niin hän saattaa istuskella vuoroin olohuoneessa ja keittiössä ja puhua. Lounastunti kestää kolme tai neljä tuntia. Minulle, pohjoismaiselle individualistille tällainen ylenpalttinen päivittäinen hengailu tuottaa vähän ongelmia.

Eilen hän ei tullutkaan. Huokaisin helpotuksesta. Sain olla ihan rauhassa, ei yhtään ylimääräistä hahmoa missään. Tänään hän tuli taas ja mainitsi ikäänkuin anteeksi pyydelleen, että eilen hän ei päässyt tulemaan. Lähdin viemään miestä bussiasemalle ja kaveri jäi meille lepäämään. Mies ehdotti, että teettäisimme kaverille oman avaimen. Kävi ahistamaan! En halua, että tyypit tulevat sisään ja menevät ulos ja ramppaavat. Minä nautin hiljaisuudesta! Kuulemma on ihan tavallista, että intialaisessa kodissa käyvät serkut ja serkunserkut syömässä, kokkaamassa tai muuten vaan kyläilemässä. Eikä isäntäväen tarvitse aina heitä edes kummemmin huomioida, vaan he voivat jatkaa omaa elämäänsä. Nykyajan suomalaiselle normaalia kyläilykulttuuria on se, että käymisistä ilmoitetaan etukäteen kännykällä vähintään ja tapaamiset merkataan kalenteriin esimerkiksi viikkoa aiemmin. Jos siis kukaan käy enää kenenkään kylässä. Tapaamiset kun voi hoitaa myös julkisissa tiloissa.

Kaveri jäi lepäilemään ja lukitsin oven takanani. Siellähän on ja lepäilee. Paluumatkalla bussiasemalta käännyin sivukujalle, parkkeerasin skootterin ja lähdin haahuilemaan kamerani kanssa. Otin muutaman kuvan, näköjään lähinnä miehistä. Kameran ryhdittämänä tulin jälleen kohdanneeksi tuntemattomia ihmisiä. Kohtaaminen on niin luonnollista, kameran kanssa.


 

Kierrokseni oli aika lyhyt ja kun pari innokasta bonjour-huudoilla minua tervehtivää huilukauppiasta tuli juttusilleni, olin saanut tarpeeksi kuvaamisesta. Suhtaudun yleensä kaupustelijoihin todella nihkeästi ja kuten myös puhelinmyyjille, olen jo valmiiksi päättänyt sanoa heille ei enkä horju kannassani. Sekin voi välillä olla vähän tyhmää. Tänään tein poikkeuksen. Ei kai aina tarvitse pelkän periaatteen vuoksi kieltäytyä tai vastustaa. Kokemukseni intialaisista on, että he ovat useimmiten hyvin vieraanvaraisia, anteliaitakin. Ja aikaa on aina riittävästi.

Minulla ei ole kuvaa soitinkauppiaista, mutta kuva soittimesta löytyy. Juttelin heidän kanssaan minulle epätyypillisen pitkän ajan ja olin ystävällinen. Olin myös aika tiukka tinkaaja, ja vasta kun olin jo siirtynyt skootterilleni usean kymmenen metrin päähän tapaamispaikastamme soitin myytiin minulle kohtuuhintaan. Vaikka ei näiden huilukauppiaiden mielestä dollareilla/euroilla rellestävän länsimaisen kukkarossa kalliimpikaan soitin olisi tuntunut missään, varsinkaan kun materiaali on "itse kerätty viidakosta" ja soitin omin käsin veistelty. Että terveisiä vaan kummipojalle, tällainen on kohta tulossa.

Palasin kotiin, avasin oven ja lounastaukolepäilijä lähti takaisin töihin. Ovella hän huikkasi, että "I'll come again tomorrow!" Olin hyvällä tuulella ja sanoin vaan, että jees jees. Turha kai tätä elämää on vastustaa.

Hullu!

Apua! Tulin just kaupasta! Siis vaatekaupasta! Tulin ihan hulluksi siellä! Ajattelin mennä katsomaan yhtä tanssiesitystä ja lähteä ajoissa liikkeelle, jotta ehdin ensin käydä vähän pyörähtämässä vaatekaupassa. No pyörähtelin siellä aika kauan, melkein kaksi tuntia! Jäi sitten tanssit katsomatta tältä erää. Ja tulin just kotiin kahden (!) muovikassillisen kanssa.

Älkää menkö ostoksille kuukautisten aikana! Tai jos menette, niin ottakaa joku selväpäinen, luotettava henkilö mukaan! Ehkä syytän turhaan hormooneita, mutta ei minulle yleensä näin käy! Onhan noissa joissain intialaisissa kaupoissa väriä mistä valita, mutta ei toi saalis nyt oikeesti niin hieno ole! Tai onhan se aika. Ihan turhaan poden huonoa omaatuntoa. Mutta miten voi olla mahdollista, että kassajonolta vielä kääntyy ostamaan heräteostoksena jonkun muovisen nahkajäljitelmäkäsilaukun ja kengät! Aika spontaania toimintaa.

Siellä kaupassa tapasin yhden intialaisen naisen, joka kertoi lukeneensa, että suomen kieli ja kannada olisivat jotenkin sukua toisilleen. Kaikenlaista sitä kuulee.

"At first I could not understand Finnish. I have been making some efforts to understand this ancient language with its innumerable cases. It resembles in some cases, especially in adding terminals to words, my own Kannada language, and I have been telling that Finnish is related to Dravidian languages. Many thought that I was imagining connections to justify our marriage. By talking to the boys I have discovered many similarities in Kannada and Finnish. ( John A. Karkala, 2009. Passions of the Nightless Night, s. 44 - 45.)  


Kappas vaan, nightless night! Tuo ei ole mikään vedenpitävä todiste kielten välisestä yhteydestä, mutta pidän asian mielessä. Olen nimittäin aloittanut kannadan kirjainten, kirjoittamisen ja lukemisen opiskelun! Tässä vaiheessa opintoja voin jo todeta, että joitakin yhtäläisyyksiä kielten välillä on. Kuten sana hullu. Kannadaksi se tarkoittaa ruohoa.

Show (and dinner)

Olen ollut taas lavan läheisyydessä. Kävin katsomassa bharatanatyam-tanssiopettajani esitystä ja tilanne oli kuin suoraa jatkoa edellisen viikonlopun absurdille teatteri-illalle. Menin taas katsomaan esitystä niin perinteiselle areenalle, että jokainen kirjainkin varmasti oli kannadaksi. Istua toljottelin puheesta ymmärtämättä monta tuntia ja katsoin kohti lavaa. 

Täsmällisenä henkilönä saavuin paikalle tasan kello kuusi, jolloin esityksen oli määrä alkaa. Kotona minulle sanottiin kyllä, että intialaiset eivät ikinä ajoita näitä ohjelmiaan ajoissa, mutta en voinut itselleni mitään. Oli mentävä ajoissa, muuten olisin alkanut stressata ja tunnelma olisi kärsinyt. En osaa "tsillaa" ja "relata" ajan suhteen ollenkaan niin hyvin, kuin esimerkiksi intialainen kumppanini.

Salissa oli sentään jo muitakin, selvänä enemmistönä valkoiseen kauluspaitaan pukeutuneet ja viiksekkäät keski-ikäiset miehet. Lavalla oli jo täysi meininki päällä ja yleisönsä näköinen mies soitti sitaria. Hyvin kauniisti. Samalla kymmenkunta muuta miestä hoiti valmisteluja ja tuoleja siirreltiin.

Lavan takana oli kirjailtu koukeroisia kannada-kirjaimia. Numeroista päättelin, että jonkun 130-vuosijuhlaa täällä ollaan viettämässä. Myöhemmin minulle selvisi, että olin Maharaja Krishnaraja Wadiyar IV:n syntymäpäivillä. Kuten viikkoa aiemmin Sanehallin teatterissa, lavalla oli taas rivi tuoleja. Vähitellen katsomon penkit täyttyivät, lisää valkopaitaisia miehiä ja sariin pukeutuneita naisia lipui sisään. Sitar-konsertin jälkeen alkoi pitkä puheiden sarja.

Puheet jatkuivat ja minä odottelin. Silmäni kohdistuivat sinne ja tänne ja ei minnekään. Välillä kirjaimia kohti, sitten takaisin johonkin muualle, kun ymmärrystä ei syntynyt. Yksi valkopaitainen mies alkoi jakaa yleisölle lehtisiä, joissa mahdollisesti luki jotain illan ohjelmaan liittyvää. Ojensin käteni kohti häntä, toiveikkaana siitä että lappunen auttaisi minua ymmärtämään edes jotain. Mies vain nauroi minulle ja sanoi "Only in kannada!" En saanut vastattua siihen oikein mitään.

Ympärilläni oli edelleen useita tyhjiä tuoleja. Näin pikkuruisen vanhan pariskunnan kävelevän lähemmäs, paikkoja hakien. He köpöttivät suoraan kohti minua ja istuivat viereeni, yksi kummallekin puolelle. Ihan tarkoituksella! Kun nousimme osoittaaksemme kunnioitusta jollekin, yritin viittoa että voin kyllä siirtyä, jotta pääsette vierekkäin. Mutta he eivät halunneet vaihtaa paikkoja. He halusivat istua siinä niin. Minua alkoi hymyilyttää.

Vanha pappa istui vasemmalla puolellani ja kertoi minulle englanniksi tilaisuuden syyn. Pappa tupsahti siihen kuin tilauksesta, tulkiksi. En kysynyt mitään, eikä hän kysynyt mitään. Pappa tiesi kysymättäkin, että en tiennyt mistään mitään ja halusin kuulla vain oleellisista asioista ja lyhyesti. Kun istuin siinä tiukasti papan ja mummon välissä, minusta tuntui siltä että minua opastettiin ja hullunkurisella tavalla minusta pidettiin huolta. Toisin kuin yleensä, mummo ja pappa eivät kysyneet nimeäni tai kotimaatani tai muita tyypillisiä asioita. Mummo kysyi tilaisuuden loppuvaiheessa ainoastaan kelloa ja pappakin enimmikseen vain istui hiljaa vieressäni, mitä nyt muutaman kerran selosti tilannetta.

Sitten pappa kaivoi esiin muovipussin. Siinä oli eväitä. He ilmeisesti olivat tulleet paikalle myös lähinnä bharatanatyamin takia, ja mausteisten naksujen napostelu teki odottamisesta mukavampaa. Muovipussin sisällä oli toinen, pienempi pussi jossa oli mausteista sälää. Pappa kaatoi siitä kyselemättä kasan kämmenelleni. Ihan turha oli siinä yrittää kieltäytyä. Ulkopussin sisällä oli myös toinen, sekin aika iso pussi, täynnä "riisimuroja" (puffed rice). Pappa miksasi mausteiset naksut ja riisimurot keskenään. Jauhoimme siinä eväitä kaikki kolme ja joka kerta, kun kämmeneni alkoi tyhjentyä, pappa täytti sen uudestaan. Ympärillämme oli edelleen vapaita paikkoja. Kun riisimurot oli syöty, pappa kaivoi esiin pienen keksipaketin. Hän laittoi jälleen mitään sanomatta käteeni neljä keksiä. Kieltäytyminen ei onnistunut tälläkään kertaa. Istuimme siinä kaikki kolme rivissä ja söimme keksiä. Viimeisenä mummo ja pappa avasivat vesipullon. Minulla oli oma pullo laukussa ja kun näytin sitä, he nauroivat.

Kahden tunnin odotuksen jälkeen tanssi alkoi. Vanha pariskunta näytti nauttivan esityksestä. He tähyilivät vuoroin lavalle ja vuoroin screenille ja liikkuivat kauemmaksi selkänojasta. Lopuksi he kysyivät, olenko kenties menossa bussille ja bussilla samaan suuntaan heidän kanssaan. Kättelimme hyvästiksi. Koko illan aikana emme puhuneet small talkia, istuimme vain vierekkäin ja söimme. Se tuntui mukavalta.

Pihalla tai unessa

 

Tässä on lehmäkuvia Sanehallin reissulta. Matka toi mukanaan monenlaisia kohtaamisia. Kuten lapset ja kylänraitilla tapaamani muut paikalliset, myös teatterin väki oli innokas tutustumaan. Minut esiteltiin ohjaajalle, ashramin swamille, ja niin edelleen, jo ennen esityksen alkua. Kannadankielistä puhetta oli paljon, ja enimmikseen se puuroutui pyöreäksi massaksi korvissani. Olin vain yksi tyyppi yleisöstä, mutta intialaiset pitivät huolen siitä, että tutustuin kaikkiin ja tunsin kuuluvani joukkoon siinä missä muutkin.

Illan esityksen päätteeksi ohjaaja piti puheen. Sitten hän pyysi lavalle kunniavieraan, ashramin johtohahmo-swamin. Lavalle kannettiin tuoleja, jotta swami ja muutama muu avainhenkilö pääsivät istumaan. Puheita pidettiin, ja minä en tietenkään ymmärtänyt mitään. Elekielestä osasin kuitenkin päätellä sen verran, että minut pyydettiin myös esiin ja lavalle. TADAA! Ulkomaalainen, länsimaalainen, suomalainen! Kunniavieras! Ymmärsin, mitä oli tapahtumassa ja en ymmärtänyt mitään. Tilanne oli todella absurdi.

Menin lavalle ja istuin tyhjään tuoliin. En tiedä, oliko edes tarkoitus että jäisin sinne ihan pidemmäksi aikaa, mutta kun en ymmärtänyt mitään mitä sanottiin niin seurasin vaistojani ja jäin sinne pönöttämään. Istuin siinä tyypillisessä intialaisessa muovituolissa swamin ja muiden kunniavieraiden kanssa. Valot kuumensivat kasvojani ja sokaisivat niin, että en nähnyt kunnolla yleisöön. Se oli oikeastaan helpotus. Puheita jatkettiin, ja tuntui siltä että niitä jatkettiin aika pitkään. Varmaankin lausuivat jaloja sanoja teatterista ja toisistaan. Joitakin vieraita pyydettiin puhumaan jotain, mutta sitten he palasivat takaisin paikoilleen katsomon puolelle. Mielessäni kävi toistamiseen, että oliko minun tarkoitus istua täällä näin pitkään. Siinä istuin kuitenkin, ja tietenkin myös minulta odotettiin puhetta. Aloitin sen sanoilla "This is a very strange moment for me."

Edellisellä reissulla Länsi-Bengalissa tapasin Teksasista kotoisin olevan Laura Lean, jolla oli mielenkiintoisia juttuja muun muassa selkounien näkemisestä (lucid dreaming). Hän kertoi, että oppiakseen selkounien näkemisen jalon taidon mieltä täytyy alkaa valmistelut valveilla ollessa. Itseltä kannattaa silloin kysyä säännöllisesti, että onko tämä totta vai näenkö minä nyt unta (ja tarkistaa esimerkiksi lukemalla kirjoitusta, koska unessa hänen mukaansa lukeminen ei suurimmalta osalta onnistu). Aloin kokeilla tätä valveilla ollessani ja yleensä oli heti melko helppo todeta, että tämä ei ole unta. Mutta kun istuin siinä lavalla ja vieras puhe soljui ohitseni ja minuutit vaan kuluivat ja kuluivat, ajattelin että tämä on nyt sellainen hetki. Että tämä voisi yhtä hyvin olla unta. Tämä on joko unta tai sitten tämä on omituisin tilanne, jossa olen vähään aikaan ollut. Toisaalta mieleeni tuli hetki viime elokuulta, kun minut vedettiin avaamaan Dasara-.festivaalia. Ihan vaan sen takia, että olin ulkomailta ja myös näytin siltä. Silloinkaan en aivan ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Tämä tilaisuus vain kesti kauemmin.

Photo! Photo!

Otin viime perjantaina kuvia aika monesta lapsesta. Matkustin teatteriin Pohjois-Karnatakaan Sanehalliin ja lähdin liikkeelle aikaisin, koska halusin ehtiä tuliaisostoksille ennen kello kymmenen junaa. Kun saavuin keskustaan, kaduilla oli vielä rauhallista. Lehmät loikoilivat parkkiruuduissa ja osaa  niistä lypsettiin. Jouduin hetken odottelemaan kaupan ovien avautumista. Aamun valo ja lehmät olivat paikalla sopivasti, joten kaivoin kameran esiin. Ensimmäiset lapset tulivat luokseni melkein samantien.

Photo! Photo! Muutama rupiakaan ei olisi ollut pahitteeksi, mutta valokuvaaminen sai aikaan innokasta hihkuntaa. Sekunnin tai parin ajaksi levottomasti liikkuvat pojat pysähtyivät ja katsoivat tiiviisti kameraan. He halusivat tarkistaa tuloksen pikaisesti, ja sitten juoksivat taas katua eteenpäin.

Sanehallin teatteri sijatsee ashramialueella. Ashramissa on myös koulu, joten perillä minua oli vastassa paljon lapsia. Kun kävelin pihan poikki, kymmenet tytöt juoksivat luokseni. What is your name? Which country? Photo, Photo! Thank you!

Myös kylätiellä vastaan tulleet lapset halusivat tietää nimeni, kotimaani ja päästä kuvaan. Aikuiset tulivat jutustelemaan tai tervehtivät, jos olivat kauempana. Kontaktia otettiin. Ulkomaalainen oli ehkä kylässä outo ilmiö, mutta minua tultiin ihmettelemään ja jututtamaan juoksuaskelin, joukolla iloisesti "Hi"-huutoja huudellen. Vaikka aamulla kaupungilla kohtaamieni poikien ja kylän koululaisten päivät olivat todennäköisesti hyvin erilaiset, hetki kameran edessä oli sama. Intialaiset osaavat poseerata ja katsoa kameraan suoraan, kainostelematta. Linssiä tapittavat silmät tuntuvat sanovan, että katso, minä olen tässä. Katsoimme hetken toisiimme.