Käytiin tässä yhtenä päivänä miehen kanssa ostoksilla ja koriin tarttui silkkaa kasarikrääsää: voileipägrilli ja kasvosauna. Hän ei ole eläessään käyttänyt leivänpaahdinta tai voileipägrilliä. Ne kun eivät ole tarpeellisia intialaisessa keittiössä. Nyt hän halusi testata jompaa kumpaa.
Aika pitkäänhän täkäläinen ruokakulttuuri on säilynyt tärveltymättömänä, mutta ovat ne myynnissä täälläkin. Pikanuudelit, pikapastat, sandwichit... ja näitä kaikkia löytyy meiltä kotoa. 80- ja 90-lukujen einesvuosien jälkeen olen oppinut tuomitsemaan nämä "uutuudet" epäterveelliseksi ja mauttomaksi hötöksi, mutta yllättäen kotiruoalla kasvanut ayurveda-tietoinen kumppanini suhtautuu niihin avomielisemmin.
Kotona pääsin vanhana eineskonkarina ja länsimaalaisena näyttämään, kuinka voileipä grillataan. Kaapissa ei ollut juustoa, eikä oikein mitään normaalia voileipätäytettä. Laitoin väliin gheetä ja mausteita ja syöjä kertoi tulleensa huijatuksi. Voileipägrilli jaksoi silti innostaa ja nyt niitä kuulemma pitäisi tehdä joka päivä. (Ei olla tehty). Tuli mieleeni ne muutamat teinivuodet, jolloin voileipägrilli oli vohveliraudan ohella kovassa käytössä. Sitten se jäi kaappiin.
Ja toinen miltei unohdettu takavuosien hitti, kasvosauna. Eihän me sitä silloin saunaksi kutsuttu, vaan joksinkin höyryjutuksi muistaakseni. Sillä on niin hyvä höyryttää ihohuokoset auki ja puristella sen jälkeen mustapäitä ja muuta törkyä naamasta pois. Tai hengittää kuumaa ilmaa, jos oli kurkku kipeä. Kasvosauna maksoi Intian kaupassa vajaat kolme euroa. Nyt se on tuossa keittiön pöydällä, enkä ole viitsinyt vielä edes testata. Kaltaistensa vempainten kohtalo on kokemukseni mukaan joutua ennemmin tai myöhemmin alakaapin perimmäiseen nurkkaan. En kuitenkaan halunnut olla kaupassa nipo ja kotona tehty kasvohoito houkutti.
Kodintarvikeosastolla mieleeni tuli myös kolmas 80-luvulla suosiota saavuttanut vempele, solarium. Niitä oli kotiin ostettavinakin versioina, joilla osui noin kolmeneljäsosaan vartalosta kerrallaan, joko etu- tai takapuoleen. Oli kai siinäkin olemassa joku syöpäriski, mutta ei sellaisesta silloin vielä mitään puhuttu. Suojalaseja kyllä käytettiin. Aloin kasvosaunan yhteydessä kertoa seuralaiselleni solariumlaitteesta, mutta hän ei näyttänyt innostuvan. Eipä siinä, ei täällä ole ikinä ollut markkinoita solariumille. Eikä ole nytkään. Magneettipenaalit ilmeisesti sen sijaan käyvät edelleen kaupaksi, sillä sellaiseen kaupassa törmäsin. Myös vanha tuttu 80-luvulta. Kyljessä kuten ennenkin Hello Kitty, sisällä monta lokeroa ja kokonaisilme kerrassaan kiehtova. Viehätyin sekunnin tai parin ajaksi.
Vaikka nyt ehkä tulikin ostettua pari ihan turhaa tavaraa, miehen kanssa kaupassa on hauskaa. Ainakin isossa marketissa se menee yleensä niin, että kierretään läpi joka ikinen käytävä, paitsi ehkä vaateosastot ellei sieltä tarvita jotain. Vempainosastot, myös poikien leluosasto, käydään läpi oikeastaan joka kerta. Meneehän siihen aikaa, mutta mitä siitä kun kerran viihtyy. Mies tarkkailee vempaimet ja innostuu. Mukaan tarttui myös väriä vaihtava lasinalusin. Ihan turha tietenkin, mutta kyllä minuakin nauratti, kun laitoimme alustan päälle vesilasin ja katsoimme miten värit alkoivat vaihtua.
Kannoimme tavarat kaupasta. Minä sain leipägrillin ja kasvosaunan kylkiäisinä mukaan nuoruudenmuistoja sekä turhasta ostamisesta koituvan sisäisen napinan. Turha kuluttaminen ei ole hyväksi maapallolle. Leivät voi grillata pannulla ja kasvot höyryttää jossain muualla. Mutta eipä silloin 80-luvulla moiset ajatukset painaneet. Silloin ei niin ajateltu. Vai johtuiko kevyt mieleni vain siitä, että olin lapsi. En tiedä. Se on vähän niin kuin sokerin syönti, jota me terveydestämme huolehtivat, väsyneet ja stressaantuvat länsimaalaiset haluamme välttää. Samaan aikaan Intiassa sokeria käytetään ihan tolkuttoman paljon ja käsittääkseni aika hyvällä omalla tunnolla. Kaikista paras onkin, jos osaa kaikesta huolimatta ottaa rennosti. Oli sitten mahdollisessa huolenaiheessa kyse muovista tai sokerista. Ja kaikkihan tietävät, miten suomalaiset rentoutuvat. No saunomalla! Taitaa olla aika kytkeä se päälle.
Aika pitkäänhän täkäläinen ruokakulttuuri on säilynyt tärveltymättömänä, mutta ovat ne myynnissä täälläkin. Pikanuudelit, pikapastat, sandwichit... ja näitä kaikkia löytyy meiltä kotoa. 80- ja 90-lukujen einesvuosien jälkeen olen oppinut tuomitsemaan nämä "uutuudet" epäterveelliseksi ja mauttomaksi hötöksi, mutta yllättäen kotiruoalla kasvanut ayurveda-tietoinen kumppanini suhtautuu niihin avomielisemmin.
Kotona pääsin vanhana eineskonkarina ja länsimaalaisena näyttämään, kuinka voileipä grillataan. Kaapissa ei ollut juustoa, eikä oikein mitään normaalia voileipätäytettä. Laitoin väliin gheetä ja mausteita ja syöjä kertoi tulleensa huijatuksi. Voileipägrilli jaksoi silti innostaa ja nyt niitä kuulemma pitäisi tehdä joka päivä. (Ei olla tehty). Tuli mieleeni ne muutamat teinivuodet, jolloin voileipägrilli oli vohveliraudan ohella kovassa käytössä. Sitten se jäi kaappiin.
Ja toinen miltei unohdettu takavuosien hitti, kasvosauna. Eihän me sitä silloin saunaksi kutsuttu, vaan joksinkin höyryjutuksi muistaakseni. Sillä on niin hyvä höyryttää ihohuokoset auki ja puristella sen jälkeen mustapäitä ja muuta törkyä naamasta pois. Tai hengittää kuumaa ilmaa, jos oli kurkku kipeä. Kasvosauna maksoi Intian kaupassa vajaat kolme euroa. Nyt se on tuossa keittiön pöydällä, enkä ole viitsinyt vielä edes testata. Kaltaistensa vempainten kohtalo on kokemukseni mukaan joutua ennemmin tai myöhemmin alakaapin perimmäiseen nurkkaan. En kuitenkaan halunnut olla kaupassa nipo ja kotona tehty kasvohoito houkutti.
Kodintarvikeosastolla mieleeni tuli myös kolmas 80-luvulla suosiota saavuttanut vempele, solarium. Niitä oli kotiin ostettavinakin versioina, joilla osui noin kolmeneljäsosaan vartalosta kerrallaan, joko etu- tai takapuoleen. Oli kai siinäkin olemassa joku syöpäriski, mutta ei sellaisesta silloin vielä mitään puhuttu. Suojalaseja kyllä käytettiin. Aloin kasvosaunan yhteydessä kertoa seuralaiselleni solariumlaitteesta, mutta hän ei näyttänyt innostuvan. Eipä siinä, ei täällä ole ikinä ollut markkinoita solariumille. Eikä ole nytkään. Magneettipenaalit ilmeisesti sen sijaan käyvät edelleen kaupaksi, sillä sellaiseen kaupassa törmäsin. Myös vanha tuttu 80-luvulta. Kyljessä kuten ennenkin Hello Kitty, sisällä monta lokeroa ja kokonaisilme kerrassaan kiehtova. Viehätyin sekunnin tai parin ajaksi.
Vaikka nyt ehkä tulikin ostettua pari ihan turhaa tavaraa, miehen kanssa kaupassa on hauskaa. Ainakin isossa marketissa se menee yleensä niin, että kierretään läpi joka ikinen käytävä, paitsi ehkä vaateosastot ellei sieltä tarvita jotain. Vempainosastot, myös poikien leluosasto, käydään läpi oikeastaan joka kerta. Meneehän siihen aikaa, mutta mitä siitä kun kerran viihtyy. Mies tarkkailee vempaimet ja innostuu. Mukaan tarttui myös väriä vaihtava lasinalusin. Ihan turha tietenkin, mutta kyllä minuakin nauratti, kun laitoimme alustan päälle vesilasin ja katsoimme miten värit alkoivat vaihtua.
Kannoimme tavarat kaupasta. Minä sain leipägrillin ja kasvosaunan kylkiäisinä mukaan nuoruudenmuistoja sekä turhasta ostamisesta koituvan sisäisen napinan. Turha kuluttaminen ei ole hyväksi maapallolle. Leivät voi grillata pannulla ja kasvot höyryttää jossain muualla. Mutta eipä silloin 80-luvulla moiset ajatukset painaneet. Silloin ei niin ajateltu. Vai johtuiko kevyt mieleni vain siitä, että olin lapsi. En tiedä. Se on vähän niin kuin sokerin syönti, jota me terveydestämme huolehtivat, väsyneet ja stressaantuvat länsimaalaiset haluamme välttää. Samaan aikaan Intiassa sokeria käytetään ihan tolkuttoman paljon ja käsittääkseni aika hyvällä omalla tunnolla. Kaikista paras onkin, jos osaa kaikesta huolimatta ottaa rennosti. Oli sitten mahdollisessa huolenaiheessa kyse muovista tai sokerista. Ja kaikkihan tietävät, miten suomalaiset rentoutuvat. No saunomalla! Taitaa olla aika kytkeä se päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti