Olin kolme viikkoa reissussa pohjoisessa ja palasin kotiin toissapäivänä. Vähän oli hassua tällaiselle kaakkois-suomalaiselle blondille palata havumetsämaisemista kotiin kuumaan etelään. Nurinkurista. Poikkean ehkä vielä enemmän ymäristöstä täällä, missä kotini on nyt kuin siellä tuhansien kilometrien päässä, jossa reissasin. Olen myös nämä ensimmäiset paluun jälkeiset kaksi viikkoa yksin kotona ja se tekee tänne paluusta... erilaisen.
Kolmen viikon ryhmämatkalla sain tottua siihen, että kaikki tehtiin yhdessä eikä yksityisyyttä juurikaan ollut, mitä nyt satunnaisilla itsenäisillä kävelyretkillä. Vaikka kanssamatkustajat olivat lähinnä länsimaalaisia, kolmen viikon yhteiselo opetti Intiassa oloa. Ymmärsin, että oma tila on etuoikeus ja luksusta.
Nyt matkan jälkeen minulla on kokonainen asunto yksin käytössäni. Eikä mitään aikataulua, vaan pelkkää omaa aikaa ja tilaa. Aloitin tilan haltuunoton eilen siivoamalla ja kuurasin muun muassa kylpyhuoneen. Tänään käsiä siellä pestessäni ihailin kaakelin kiiltävää pintaa, mutta jokin sisimmässäni sanoi, että homma ei vielä ole täysin hallussa. Käsien pesun päätteeksi lavuaarista syöksyi esiin tällainen monijalkainen otus. (IIK!!!)
Tällaisen pikku otuksen yhtäkkinen kohtaaminen sai aikaan shokin/inhoa/pelkoa. Lievemmässä muodossa inho nousi pintaan myös kohdatessani likaisuutta asunnossa ylipäätään. Mato jäi lavuaariin ja toivon, että se on kohteliaasti poistunut ennen kuin astun kylpyhuoneeseen seuraavan kerran. Ihan yksin en siis ole täällä nytkään. Mato muistutti siitä, että en ole mikään luomakunnan herra, maailman napa tai ainut olento edes tässä asunnossa silloinkaan, kun olen yksin kotona.
Laajensin tänään taas henkilökohtaista reviiriäni kun ajoin skootterilla kaupungin toiselle puolelle uusiakseni viisumin. Halkaisin koko keskustan ja sen vilkkaimmat tiet ihan yksin. Kiitos google mapsin sain kruisailla tyynenä kuin kuningatar. Mutta perille päästessäni olin taas vähän hukassa. En siis ymmrärtänyt yhtään sen toimiston touhua. Sain ystävälliseltä, mutta salaperäiseltä virkailijalta liuskan pituisen listan viisumin pidennystä varten tarvittavista liitteistä ja hypin toimiston sisätilojen ja terassin väliä ristiin rastiin, kun en tiennyt missä minun kuuluisi milloinkin odottaa. Tunsin olevani yhtä odotettu vieras kuin tuhatjalkainen luikerteleva mato.
Viisumihakemusreissun jälkeen otin vähän rentouttavaa kirjoitusaikaa itselleni. En ole ihan vielä valmis paneutumaan liitelistaan. Minulla on koko päivä käytettävissäni ihan mihin vain. Luultavasti maailmankaikkeus matoineen kuitenkin pitää huolen siitä, että tekemistä riittää.
Kolmen viikon ryhmämatkalla sain tottua siihen, että kaikki tehtiin yhdessä eikä yksityisyyttä juurikaan ollut, mitä nyt satunnaisilla itsenäisillä kävelyretkillä. Vaikka kanssamatkustajat olivat lähinnä länsimaalaisia, kolmen viikon yhteiselo opetti Intiassa oloa. Ymmärsin, että oma tila on etuoikeus ja luksusta.
Nyt matkan jälkeen minulla on kokonainen asunto yksin käytössäni. Eikä mitään aikataulua, vaan pelkkää omaa aikaa ja tilaa. Aloitin tilan haltuunoton eilen siivoamalla ja kuurasin muun muassa kylpyhuoneen. Tänään käsiä siellä pestessäni ihailin kaakelin kiiltävää pintaa, mutta jokin sisimmässäni sanoi, että homma ei vielä ole täysin hallussa. Käsien pesun päätteeksi lavuaarista syöksyi esiin tällainen monijalkainen otus. (IIK!!!)
Tällaisen pikku otuksen yhtäkkinen kohtaaminen sai aikaan shokin/inhoa/pelkoa. Lievemmässä muodossa inho nousi pintaan myös kohdatessani likaisuutta asunnossa ylipäätään. Mato jäi lavuaariin ja toivon, että se on kohteliaasti poistunut ennen kuin astun kylpyhuoneeseen seuraavan kerran. Ihan yksin en siis ole täällä nytkään. Mato muistutti siitä, että en ole mikään luomakunnan herra, maailman napa tai ainut olento edes tässä asunnossa silloinkaan, kun olen yksin kotona.
Laajensin tänään taas henkilökohtaista reviiriäni kun ajoin skootterilla kaupungin toiselle puolelle uusiakseni viisumin. Halkaisin koko keskustan ja sen vilkkaimmat tiet ihan yksin. Kiitos google mapsin sain kruisailla tyynenä kuin kuningatar. Mutta perille päästessäni olin taas vähän hukassa. En siis ymmrärtänyt yhtään sen toimiston touhua. Sain ystävälliseltä, mutta salaperäiseltä virkailijalta liuskan pituisen listan viisumin pidennystä varten tarvittavista liitteistä ja hypin toimiston sisätilojen ja terassin väliä ristiin rastiin, kun en tiennyt missä minun kuuluisi milloinkin odottaa. Tunsin olevani yhtä odotettu vieras kuin tuhatjalkainen luikerteleva mato.
Viisumihakemusreissun jälkeen otin vähän rentouttavaa kirjoitusaikaa itselleni. En ole ihan vielä valmis paneutumaan liitelistaan. Minulla on koko päivä käytettävissäni ihan mihin vain. Luultavasti maailmankaikkeus matoineen kuitenkin pitää huolen siitä, että tekemistä riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti